Kiusa se on pienikin kiusa.

Jassoo. Yritän tässä aurinkoa ottaessa jäsennöityä asiat oikeaan järjestykseen. Asiaa on vaan niin paljon. Pahoittelen, että kirjoittamiseni hidasta.

Joka tapauksessa viimeksi pääsimme rakkaan pappani poismenoon. Sekavuus täytti arjen, kun siirryin yläasteelle tuolloin samaan aikaan. Yläaste sijaitsi Orimattilassa ja siellä koulussa oli jotain 400 oppilasta. Uutta ja jännittävää. Surutyön ohella piti opetella uusia paikkoja ja luokakoot olivat kaikkea muuta, mihin olin tottunut. Kaikesta huolimatta jatkoin harrastustani judon parissa. Tuolloin lähdin tavoittelemaan SM-kultaa kolmena eri viikonloppuna. Kahdet kisat voittaneena odotin viimeistä kisaa kuin kuuta nousevaa. Tätä viikonloppua edeltävänä viikolla osallistuin myös oman seuran seuranmestaruuskisoihin. Suuri virhe. Ensimmäinen ottelu ja onnistuin tulla huonosti alas heitosta. Seurauksena vasemman käteni kyynernivel lähti pois paikoiltaan. Lääkäri ilmoitti tuolloin, että kisani loppui siihen. Muistan kuinka otti tuolloin päähän, sillä olisin varmasti voittanut SM-kullan. Voi pylly sitä turhautumista! No siihen jäi harrastaminen, mutta näin jälkeen päin tuollakin tapahtumalla oli varmasti jokin merkitys. Sain aikaa keskittyä opintoihin.

Koska olin tottunut kiireaikatauluun, niin luonnollisesti koulussa lähdin mukaan erinäisiin vastuutehtäviin. Miut valittiin heti alkuun luokan vanhimmaksi, joka hoiti luokan asioista. Ensimmäinen vuosi yläasteella meni kuin siivillä ja nautin olostani. Koulun alussa aloin myös seurustella silloisen poikaystäväni kanssa. Seurustelu mahdollisti kodista poispääsyn, sillä en enää halunnut olla kotona, kun äiti oli kipeä ja isälleni maistu alkoholi turhankin paljon. Vietin paljon aikaa poikaystäväni ja hänen kavereidesa kanssa. Olin onnellinen kaikesta huolimatta. Tuona kesänä tehtävää riitti, sillä suoritin sukelluskurssin sekä metsästyskortin. Suoritin tämän metsästyskortin Orimattilan Salusjärvellä metsästysleirillä. Sieltä sain paljon uusia kavereita ja seuraavana vuonna aloitinkin siellä ohjaajan uran. So much fun! Halusin epätoivosesti saada jonkun yhteisen harrastuksen miulle ja isälleni. Isäni harrasti metsästystä, joten oli luonnollista lähteä hänen mukaan metsälle. Noh, yhteinen eräily jäi melko pian aloituksen jälkeen.

Koitti kahdeksas luokka. Koulussa liityin mukaan tukioppilastoimintaan. Vastuu kasvoi ja nautin tekemisestä. Tuolloin myös havaitsin ensimmäiset pohjavirtaukset. Myönnän, että olin tietyllä tavalla erittäin provosoiva, koska olin oma hömppä itseni enkä vielä tuolloin antanut puheiden satuttaa itseäni. Olin ylpeä itsestäni. Itsetuntoni oli rautaa. En varsinaisesti välittänyt vielä silloin juoruista ja pahoista katseissa. Pienessä kylässä kaikki tietävät kaikkien asioista, mutta kapinahenkisyys laittoi miut näyttämään keskisormea kaikille ikäville asioille. 

Arki meni omalla painollaan ja kotona paineet kasvoi. Olin entistä enemmän pois kotoa. Kuningas alkoholi tuli myös omaankin kuvioon mukaan. Humala toi miulle hetkellisen rauhan elämän myllertäessä. Olihan se olotila kiva niin kauan kuin sitä kesti. Hölmöilin poikaporukan mukana. Ei myö mitään pahaa tehty, onneksi. Viattomia idioottimaisuuksia vain. Kesä meni rällästäessä vähän turhankin nopeasti ja oli taas aika mennä kouluun.

Viimeinen vuosi yläasteella oli pelkkää painajaista. Melkein heti koulun alettua jouduin vastakkain kiusaamisen kanssa. Juorut miusta levisi kuin kulovalkea pitkin koulua ja kylää. Olin huora, nisti ja rikollinen. Miulta otettiin pois vastuualueita koulun toiminnasta. Kiusaaminen oli lähinnä vain henkistä kiusaamista. Olin paljon poissa koulusta, koska migreenini paheni entuudestaan stressin vuoksi. Olin kotona ja sulkeuduin vähän kerrallaan. Näin jälkikäteen kiusaaminen vain katkaisi kamelin selän ja tuolloin kaikki traumat ja paineet vyöryivät yli. En oikeastaan muista yhdeksännestä luokasta juuri mitään. Oli selvää, että tuolloin kärsin vakavasta masennuksesta. Itsetuhoisuus oli houkuttelevaa ja päivittäistä, mutta en onneksi sortunut siihen kunnolla. Muistan kuinka äitini jossain kohtaa huusi miulle hätäänsä, koska oli miusta enemmän kuin huolissaan. Se on jäänyt ainoaksi kerraksi, kun myö ollaan tapeltu keskenämme. Olin niin jääräpäinen, etten suostunut ottaa apua vastaan, kun sitä tarjottiin. Olin täysi idiootti.

Mieleni oli yhtä synkkä kuin pohjaton kaivo. Kaikki oli pimeää. Nukuin paljon ja vain toivoin, etten enään heräisi. Itkin, huusin ja pahoinpitelin itseäni. Missään ei ollut valoa, saatikka iloa. Oikeastaan ylpeys ja vastuunkanto esti miuta luovuttamasta. Äitini oli tuolloin se ankkuri, joka piti miut täällä. Olisi ollut liian helppoa heittää lusikka nurkkaan varsinkin, kun isälläni oli asekaappi täynnä aseita ja äidilläni todella vahvoja lääkkeitä. Yritin vain keskittyä siihen ajatukseen, että yläasteen loppu oli lähellä ja sitten pääsisin tuosta kirotusta kyläpahasesta eroon. Viimein sekin aika koitti ja tunsin ensimmäistä kertaa vapauden tunteen.

Nyt mie lopetan tämän kirjoituksen tähän ja kuivaan silmäni. Haasteet jatkuu myöhemmin, joten tapaamme silloin uudestaan!

Se risukasa, johon aurinko ei paistanut.

Ajattelin kertoa teille omakohtaisia kokemuksia, mitä tulee mielenterveyteen ja vaikeaan masennukseen. Aihe on kuitenkin niin laaja omalta osalta, joten joudun kertomaan teille taistelustani pienemmissä pätkissä. Muuten vuodatukseni olisi mahdottoman pitkä. Tässä aloituksessa kerron teille lapsuudestani ja sen haasteista.

Synnyin tammikuussa vuonna 1989 pieneen maalaiskylään. Äitini synnytys kesti yli 20 tuntia ja loppuviimein äidilleni tehtiin hätäsektio, jotta mie pääsin maailmaan. Olin syntymässä leuka edellä ja näin ollen jäin synnytyskanavaan jumiin, jolloin olin vähällä menehtyä ellei olisi tehty leikkausta. Muuten kaikki oli hyvin vaikka isäni pettyi ollessani tyttö enkä poika. Äitini joutui kotiutumaan yksin kanssani isäni pettymyksen vuoksi. Vauva-aikana en kuulemma valvottanut kuin yhden ainoan yön, kun olin saanut märkänäppyjä sairaalasta. Äitini kertoi, että olin pääsääntöisesti kiltti lapsi vaikka teinkin muutamia kepposia silloin tällöin.

Elukat on ollut aina parhaimpia ystäviä.

Äitini lähtiessä takaisin työelämään menin isäni vanhemmille hoitoon, koska mummoni halusi auttaa. Sain kasvaa itsenäiseksi, sillä perheeseemme ei suotu muita lapsia. Mummoni ja pappani pitivät maatilaa, jossa oli paljon eläimiä. Papallani oli ravihevosia ja mummoni hoiti talouden ohella myös kanoja sekä lampaita. Kotona meillä oli tanskandoggi Lexa miun kaverina. Rakastin eläimiä ja luontoa ihan alusta asti. Seikkailin mielelläni meidän pihametsässä, jonka nimesin Sherwoodin-metsäksi. Kyllä, rakastin myös Disneyn piirrettyjä sekä Muumeja. Jos en seikkaillut metsässä, niin leikin joko pehmoleluilla tai legoilla. Niitä oli paljon. Mielikuvitukseni oli kuulemma rajaton, joten aina oli menossa uudet leikit. Tykkäsin myös leikkiä roolileikkejä. Suosikkini oli intiaani (intivaani oli oma nimitys), merirosvo tai Zorro. Joskus myös agenttia, kun olin nähnyt vanhempieni katsovan Bondeja. Nimitin itseni Agentti Pöppöseksi ja sukulaiseni sanovat miuta vieläkin sillä nimityksellä. Ainoastaan vappuna pukeuduin prinsessaksi, koska muulloin pidin vain ns. poikien leikeistä. En tykännyt hörhelöistä tai ruseteista.

Risteilylaivoilla oli parhaimmat puvut.

Kesäisin lähdimme äitini vanhempien rautalaivalla seilailemaan Päijänteelle. Siellä sai olla keskellä kaunista luontoa. Ei ollut tietokoneita, puhelimia tai telkkaria. Siellä piti oikeasti keksiä itselleen tekemistä. Myös serkkuni tulivat sinne, joten yksin ei tosiaan tarvinnut olla. Kerättiin kiviä, tehtiin majoja, uitiin, ongittiin ja vaeltelimme saarilla. Rakastin kesää. Yritimme myös serkkuni kanssa opettaa sammakkoa lukemaan, mikä olikin ihan järjetöntä, mutta hauskaa. Kesä oli onnellista aikaa.

Meitin Rex oli esimerkillinen laivakoira.

Idyllimme särkyi, kun äitini sairastui vakavasti. Siinä kohden kodinhoito tuli vahvasti myös miunkin arkeen. Koska äitini ei enää pystynyt toimimaan kuin ennen, miun piti auttaa kotitöissä niin paljon kuin kykenin. Ruoanlaitto jäi isälle, mutta mie jeesin aina siellä, missä apua tarvittiin. Vastuu kasvoi ja aikuistuminen alkoi, tosin ihan liian aikaisin.

Ruohon leikkuu oli kotitöistä parhain.

Koitti koulun alku. Se oli todella jännittävää, mutta antoisaa. Koulussa miun ei tarvinnut huolehtia kodista vaan sain keskittyä kaiken uuden oppimiseen. Sain paljon uusia kavereita, joiden kanssa pääsin leikkimään. Meidän koulu oli ihana pieni maalaiskoulu, jossa oppilaita oli maksimissaan 45 kappaletta. Näin jälkeenpäin ajateltuna olin todella onnekas, että sain varttua noin pienessä koulussa. Luokkakoot oli pieniä ja mahdollisiin ongelmiin tartuttiin heti. 

Menestyin hyvin ja olin onnellinen. Ollessani toisella luokalla, aloin harrastaa judoa. Menin harjoituksiin serkkupoikani seuraksi ja tuo laji vei totaalisesti sydämeni. Jo heti ensimmäisenä harjotteluvuonna lähdin kokeilemaan onneani ensimmäisiin kisoihin. Tulin kotiin pronssimitali mukanani ja se olikin menoa sen jälkeen. Koulu meni omalla painollaan eteenpäin ja nyt sain mielenruokaa judosta. Se oli hyvä paikka kasvaa ja purkaa paineita. Mitä enemmän aikaa kului niin sitä enemmän olin tatamilla harjoituksissa ja kisoissa. Halusin olla hyvä edes jossain. Janosin hyväksyntää.

Hyväksyntä. Mikä kummallinen asia. Oikeastaan ainoa, jolta halusin hyväksyntää, oli isäni. Tähän päivään mennessä en ole sitä hyväksyntää saanut enkä todennäköisesti tule koskaan saamaan. Yritin löytää meille jotain yhteistä tekemistä, mutta mikään ei tuntunut kelpaavan. Nyt vanhempana ja "viisaampana" olen luovuttanut asian suhteen. Miksi pitää pitää lähipiirissä ihmisiä, jotka imee siut henkisesti kuiviin? Se ei ole missään kohtaa terveellistä.

Anyways. Loistin harrastukseni parissa ja koulukin meni hyvin, mutta huomasin sulkeutuvani pieni pala kerrallaan. Kamelin selän katkaisi rakkaan pappani kuolema, kun olin 13-vuotias. Papan hautajaiset oli painajaismaiset ja kaikki me lähisukulaiset toimimme tuona päivänä kuin robotit autopilotilla. Mie en edes muista kunnolla sitä päivää. Ainoat muistikuvat liittyvät viimeisiin hyvästeihin, kun olin mukana kantamassa pappaa viheriämmille niityille. Rakas pappani kuoli hoitovirheeseen ja me kaikki olimme järkyttyneitä tapahtumasta. Mieleni ei enää ollut sama kuin ennen. Lähisukuni erkaantui eikä paluuta enää ollut. Sulkeuduin ja olotilani paheni vähän kerrallaan. Ilonhetkiä ei pahemmin siunaantunut. Ahdistus kasvoi, mutta yritin taistella vastaan. Melkein kaikki vapaa-aika meni judoon. Viitenä päivänä viikossa olin harjoituksissa ja viikonloput olin kisoissa. Tarvitsin muuta ajateltavaa, koska kotona ilmapiiri sen kuin paheni. Äitini ja isäni tekivät tuolloin avioeroa eikä kotona enää ollut kivaa. Perheriidat oli joka viikkoisia ja ahdistus kasvoi.

Tämä oli käännekohta, mitä tulee miun taisteluun. Tässä oli lapsuuteni ja varhaisnuoruus, joten myöhemmin pureudun teiniajan synkempiin hetkiin.

P.s Äiti älä itke. Nyt on kaikki hyvin <3

Hoivaa ja huolenpitoa.

Iho on ihmisen suurin elin, joten on vaan loogista pitää siitä hyvää huolta. Mie oon lähes koko pienen ikäni kärsinyt aknesta ja muista ihon epäpuhtauksista, joten nyt avaan hitusen miun salaisuuksien arkkua ja kerron omia kokemuksia tämän aiheen piiristä.

Ei ole mikään uutinen, että murkkuiän koittaessa iho vuotaa ylitse vauhkoontuneista hormooneista. Toki miun iho-ongelmat alkoi paaaljon aikaisemmin, kiitos psoriasiksen. Muistan kuinka miun kankut oli pentuna täynnä ihottumaa, joka hilseili ja kutisi. Lekurit oli alkuun sitä mieltä, että olisin ollut suklaalle allerginen. Ouuu nouu, ko se uutinen iski päin naamaa! Tuskin kukaan mukelo olisi tuosta uutisesta iloissaan. Sain kuitenkin armahduksen, kun äiteeltäni otettiin ihonäyte päänahasta ja se osottautui psoriasikseksi. Heureka sitä iloa! Iän myötä ihottumat kuitenkin hävisivät pikku hiljaa ja nykyään miulla ei näy niistä merkkiäkään (koputtaa lahoa päätä). Ainoat ihottumat tulee silmäluomiin, jos käytän puhdistusliinoja. Niissä on pakolti jokin ainesosa, mikä ei käy meikäläiselle. Ota ja tiedä.

Ainesosista puheenollen, oon aina rakastanut ihonhoitoa. Pentuna kävin säännöllisesti ihopuhdistuksessa aknen vuosi, eikä ne käynnit ollut mitenkään nautinnollisia. Hakeuduin myös ihotautilääkärin pakeile kyselee aknelääkityksestä. Jahka tuli ikää tarpeeksi niin sain Roacutan-lääkekuurin, mutta sain niistä ihan hillittömät sivuvaikutukset, joten jouduin harmikseni lopettamaan mokoman syönnin. Nykyään turvaudun kunnolliseen ruokavalioon ja pääsääntöisesti luontaisiin ainesosiin. Mitä vähemmän kaikennäköisiä kemikaaleja niin sitä parempi.

Mikäli iho tuntuu kovinkin epäpuhtaalta, niin teen itselleni todella yksinkertaisen kuorintanaamion: juoksevaa hunajaa ja kanelia. That´s simple.  Juoksevaa hunajaa ihan sen vuoksi, että naamio on helposti levitettävissä. Töhnää kasvoille sekä hellästi käsillä pyörivällä liikkeellä hieroen, jotta hieman karhea naamio kuorii suurimmat kököt ihosta veks. Eikä maksa maltaita! Tämä käsittely on niin tehokas, joten maksimissaan käytän tätä joka toinen päivä, mikäli iho kukkii oikein kunnolla. Muuten riittää pari kertaa viikossa. Tämän jälkeen on äärimmäisen tärkeää kosteuttaa iho kunnolla!

Kanelia ja hunajaa, vitsi miten tuo sotku tuoksuu hyvältä!

Se taisi olla viime vuoden syksyllä, kun löysin nämä L'Oréalin mutanaamiot. Punasävyinen on Pure Clay Exfo Mask, joka on kevyesti kuoriva naamio. Tuo mustanharmaa on Pure Clay Glow Mask, joka sisältää hiiltä ja on nimenomaan tarkoitettu epäpuhtaalle iholle. Nämä ovat todella hellävaraisia naamioita, joita voi käyttää useampana päivänä viikossa. Kuitenkin puhdistan ihoni meikistä muusta liasta ennen naamioiden läträämistä Konjac-sienellä, jossa on myös hiiltä. Nämä Konjac-sienet on mitä mainioimmat. Niitä saa ainakin Sokokselta, mutta olen tilannut ne yleensä netistä. Mokomat on myös täysin maatuvia, joten ne voi hävittää biojätteenä tai vaikka laittaen kukkaruukkuun, sie päätät. Oon tässä pitemmän aikaa etsinyt hyvää kosteusvoidetta, joka hoitaisi ihoa eikä tukkisi ihohuokosia. Tässä männäviikolla näin mainoksen netin syövereissä, jossa kerrottiin L'Oréalin uudesta kosteuttajasta, Hydra Genius Aloe Water nimeltään. Mokoma sisältää aloeveraa ja hyaluronihappoa. Kerrottiin, että tämä tökötti imeytyy nopeasti ja kosteuttaa tehokkaasti. Olihan tämä pakko ottaa testiin. Voihan nenä, miten hyvältä tuntui, kun laitoin tätä kuorinnan jälkeen nassuun! Pullo on 70 millilitraa ja damn se on riittosaa. Maksimissaan kaksi pumppausta ja sillä kosteutat naaman sekä kaulan. Ainakin toistaiseksi tämä on miun top 3:ssa.

Hauskaa huomata tässä vaiheessa, että suosikkituotteeni on yhdeltä ja samalta valmistajalta. Suosittelen!

Olen pitkään etsiskelly iholleni sopivaa meikinpuhdistusainetta. Monesti on ollut sellainen tilanne, että vedenkestävät meikit eivät hevillä lähde pois tököteillä ja sen jälkeen tunnet kuinka olet hangannut naamaasi yli vartin. Alkuvuodesta miun rukouksiin vastattiin ja sen nimi on MakeUp Eraser-liina. Mielenkiinnolla ostin tämän testiin, kun luvattiin ettei tarvita muuta kuin tämä liina ja lämmintä vettä. Ostopäivänä tälläydyin kunnon sotamaalauksin, jotta pääsen heti testaa tätä ihmerättiä. Vedenkestävää eyelineria ja ripsiväriä, longlasting-huulipunaa kaikkine herkkuineen päivineen. Toimin ohjeiden mukaan: kastelin rätin lämpimällä vedellä ja lähdin puhdistaa naamaani pyörivällä liikkeellä rätin pitkänukkaisella puolella. Voila! Puhtaaksi tuli hetkessä eikä tosiaan tarvittu kuin vettä ja tämä roiskeläppä. Olihan tuo todella omituisen tuntuinen sessio kaikenkaikkiaan. Tuntui ihan siltä, kuin olisin lääppiny naamaani märällä pehmolelulla. Eikä ihme, sillä tämä rätti/liina/whatever on täysin 100% polyesteriä. Suositellaan, että tämä liina pestäisiin pesukoneessa käytön jälkeen, mutta mie oon pessyt tämän kahden käyttökerran jälkeen ja hyvin toimii. Suosittelen lämpimästi!

Psst! Näitä liinoja saa mustina ja pinkkeinä, mutta koska omistan mustan sielun niin pitäähän näiden mätsätä keskenään ;)

Tässä kaikki tällä erää. Nyt mie menen nauttimaan kesäisestä säästä ja mietin, mitähän kivaa sitä seuraavaksi kirjoittaisi. Näihin kuviin ja tunnelmiin! 

P.s Muistakaa suojakertoimet! <3

Kaiken alku ja juuri.

Tervehdys ystävät!

Olen aiemmin kirjoittanut käsityöblogia vaihtelevalla menestyksellä, mutta päätin nyt aloittaa uuden blogin, jossa käsitellään miun mennyttä ja tulevaa arjen kaaosta. Syväluotaan täällä niin hyvät kuin huonotkin hetket elämästäni. Kerron lähtökohtaisesti omista kokemuksista ja siitä, kuinka olen selviytynyt kaikesta. Varoituksena sanottakoon, että tunteikasta tulee olemaan.

Nyt kuitenkin näin alkajaisiksi kerron hieman itsestäni.

Olen 28 vuotias naisimmeinen Lahdesta, mutta alunperin tulen Orimattilan pienestä maalaiskylästä. Harrastan kaikkea mahdollista aina käsitöistä videopeleihin asti. Rakastan lukemista, leipomista, luontoa ja omaa pientä perhettäni, johon kuuluu avopuolisoni sekä neljä kissaa ja käärme. 

Miten miusta tuli Peikkolapsi?

Noh, olen jo pienestä pitäen ollut oman tieni kulkija, joten se on myös näkynyt ulkoisessa habituksessani. Ernu, niin kuin tänä päivänä sanottaisiin.  Tyylini on vaihdellut paljon vuosien varrella ja äitini aikoinaan nimesi miut tukkajumalaksi. Siilitukasta aina rastoihin asti. Voisin veikata, että päässäni on ollut kaikki taivaan värit edustettuna. Yhtenä päivänä vuosia sitten olin äitini kanssa kaupassa. Siellä yksi lapsi kysyi äidiltään, että milloin tuolle peikolle kasvaa häntä? Muuta siihen ei tarvittukaan.

Mikäli herää kysymyksiä niin jätä rohkeasti kommentti, johon vastaan parhaani mukaan.

Stay tuned.

Saatanan julma keksintö.

Miltä migreeni tuntuu?

Pahimmiltaan siltä, kun tekisi mieli kaapia lusikalla silmämunat kuopistaan pois, koska kipu on niissä sietämätön. Tuntuu, kuin koko pää olisi kirjaimellisesti ruuvipenkissä ja jota joku kiristäisi koko ajan lisää ja lisää. Otsa ja takaraivo on täysin tulessa. Nenänvartta pakottaa. Näkö sumentuu. Silmät vuotaa. Aistiharhoja. Kaikki kirkas valo sattuu. Kaikki voimakkaat hajut korventaa nenää ja se leviää koko muuhun päähän. Korvat soi etkä kestä korkeita ääniä. Oksettaa koko ajan. Tuskanhiki on jatkuva ystävä. Hartiat ja niska jumittuu lukkoon. Maha menee sekaisin. Raajoja pistelee ja ne puutuu. Jos et saa unen päästä kiinni, heittelehdit koko ajan, koska et voi olla paikoillasi. Miulla on näin lähes joka toinen päivä.

Migreeni ei ole vain päähän rajoittunut kiputila vaan siihen reagoi koko muukin kroppa. Se on yhtä helvettiä. Oikeasti. Se on kuin koko kroppa olisi käännetty ympäri ihoineen, luineen ja lihoineen päivineen. Endless gigantic hangover. On olemassa yksi asia, jota kukaan migreenikko ei siedä, nimittäin "ota buranaa niin kyllä se helpottaa"-puheet. No ei vittu välttämättä helpota!

Migreeni voi olla aurallista, auratonta, hormonaalista, basilaarista tai hemiplegistä. Kiputilat voi olla migreeniä, kroonista migreeniä, särkylääkepäänsärkyä, sarjoittaistapäänsärkyä, jännityspäänsärkyä tai kolmoishermosärkyä. Lisää aiheesta voi lukea Suomen Migreeniyhdistyksen sivuilta, http://migreeni.org/

Koululääkäri diagnosoi miulla aurallisen migreenin, kun olin 13-vuotias, juuri yläasteen alussa. Siitä päivästä lähtien miulle on etsitty toimivaa lääkitystä, mutta toistaiseksi sitä ei ole vielä löytynyt. Toisin sanoen sitä on etsitty päälle 15 vuotta. Voitte vain kuvitella, minkälaisen määrän mie oon lääkkeitä syönyt tähän mennessä. 

Dosettien täyttöpäivä.

Kapuloita rattaisiin heitti miun vaikea masennus, joka todettiin teininä. Hoitoon hakeuduin vasta, kun olin valmis siihen eli 18 vuotiaana (aiheesta lisää myöhemmin). Katkeran suloista on mennä päivystykseen pyytää apua migreeniin, mutta koska olin psykan puolen asiakas niin lueteltiin vaan noita ota buranaa-puheita. Luulosairaaksi annettiin ymmärtää. Vasta muutama vuosi sitten sain vihdoin ja viimein apua, kun lopetin psykan suhteen onnistuneesti. Sen jälkeen olen ollut erilaisissa pään kuvauksissa ja miulle on syötetty jos jonkimmoisia lääkkeiden cocktaileja (särky- ja tulehduskipulääkkeet, triptaanit, epilepsialääkkeet, verenpainelääkkeet, verenohennuslääkkeet, trisyklisiiniset mielialalääkkeet yms). 
Mie olen ollut tiputuksessa sairaalassa kaksi viikkoa, kun kohtauspäiviä oli putkeen muistaakseni jotain viikon verran. Lopputuloksena totesin, että siellä makoilut oli täysin turhia, koska en saanut sielläkään kunnollista kipulääkitystä. Migreenikoille tiputetaan yleensä Färkkilän tippa, joka sisältää indometasiinia ja muita lääkeaineita, kuten esim. hydrokortisonia, tulehduskipulääkkeitä sekä parasetamolia. Harmi vaan ettei mokoma sekotus toimi miulla.

Tämän vehkeen piipitys raastaa  hermoja joka hemmetin kerta.

Jouduin keskeyttämään opintoni, koska opiskelusta ei tosiaan tullut mitään näiden kipujen kanssa. Vaikka miulla todettiin aluksi aurallinen migreeni, niin ajan saatossa aurat hävisivät kuin tuhka tuuleen. Nykyään en toisin sanoen enää saa näitä hälyttäjiä. Kolmisen vuotta sitten tilani pahentui normaalista migreenistä komplisoituneeseen krooniseen migreeniin. 

Miun arki koostuu lähinnä huonoista ja vähemmän huonoista päivistä. Joudun jatkuvasti tasapainoilee kipujen kanssa enkä siksi suunnittele juuri mitään suurempaa kalenteriini. Kipukohtauksia miulla on suunnilleen 4-6 päivää viikossa. Kohtauksettomana päivänä hoidankin kaikki tärkeät hommat, sillä seuraavasta ajankohdasta ei ole mitään hajua. Nämä hommat on niinkin arkipäiväisiä kuin kaupassa käynti, pyykkien ja tiskien pesu, muu siivoaminen, hiusten värjääminen, kynsien huoltaminen ja muu hemmottelu. Naurattaa ajatus, että miun migreeni on kuin koliikki vauva, mutta hemmetin kipeä semmonen!  Täysin kivutonta päivää ei miulla ole ollut vajaaseen kolmeen vuoteen. Jos ei ole koko päivän kestävää kohtausta, niin arkisärky on miun kaverina. Asteikolla 1-10 arkisärky on 7-8 paikkeilla, kun taas kohtaus on 10+. Tämä kuuluisa arkisärky estää miuu keskittymään kunnolla esim. en voi lukea tai kirjoittaa, jos on taustahälyä. Lähimuisti prakaa ihan täysillä. En saa välillä sanottua sanoja, jotka pyörii päässä. Neurologisia häiriöitä kaikki tyynni.

Nyt tammikuussa 2017 julkisella neurologian osastolla nostettiin kädet pystyyn ja totesivat etteivät he voi enää auttaa miuta. Hoitava lääkäri pyysi myös konsultaatiota Tampereen TAYSin kipupolin neurologilta, mutta lopputulos oli se, että miuta kehotettiin aloittaa psyykelääkitys ja opeteltava elää näidän jokapäiväisten kipujen kanssa. Voitte vaan kuvitella kuinka kiitollinen olin siinä vaiheessa. Matto vedettiin totaalisesti pois jalkojen alta. Siinä vaiheesa olin niin henkisesti kuin fyysisestikin loppuun palanut, että usko hyvään loppui kuin seinään. Huusin isännälle, että menis omilleen, kun mie en enää jaksanu mitään tai ketään. Tällä tarkoitin sitä, että hänellä olisi kaikki paljon paremmin, jos mie en olisi riippakivenä. Itkin hänelle, että jos tilanne on tämä eikä muuksi muutu niin en missään nimessä halua jälkikasvua vaan katsomaan kuinka äiti on kipeä. Ja arvatkaas, mitä isäntä tuumasi? Sanoi, ettei missään nimessä jätä miuta ja jos lapsettomaksi jäädään niin sitten vaan jäädään, kyllä me selvitään. Tuossa vaiheessa silmäni oli kuin Niegaran putoukset. Siinä vasta miäs! 

Luojalle kiitos, että sosiaalinen media on olemassa! Sillä  viime syksynä liityin Suomen Migreeniyhdistykseen ja sen kautta löysin vertaistukiryhmän Facebookista. Ilman tuota ryhmää kaikki elämänilo olisi kadonnut pikavauhtia.

Sen näkee naamasta, ko loppuu saamasta apua.

Vertaistuki on oikeasti paras tapa tulla ymmärretyksi ja sillä on myös suuri apu henkisen hyvinvoinnin suhteen. Oli ongelma mikä vaan, niin on olemassa muitakin, jotka painii samojen asioiden kanssa ko sie itekin. Vertaistuen voimaa ei missään nimessä kannata aliarvioida. 

Ilman tätä ryhmää en olisi löytänyt nykyistä hoitavaa neurologiani. TAYSin lausunnon jälkeen huusin epätoivoisesti apua tuossa ryhmässä ja vaihtoehtoni oli suunnata joko Turkuun tai Jyväskylään yksityiselle sektorille. Valitsin lyhyemmän ajomatkan eli päätin lähteä kokeilemaan onneani Jyväskylästä. Ensimmäinen tapaaminen jännitti niin kovasti, että pyysin äiteeni mukaan "puolustusasianajajaksi". Lääkäri tutki aiemmat lausunnot ja totesi, että hänellä on vielä paljon keinoja, joilla miut saadaan takaisin elävien kirjoihin. Sitä helpotuksen määrää! Sillä kerralla hän pisti miuun lidocainia triggeripisteisiin eli niihin kohtiin, jotka ovat erityisen kipeitä ja nostatti miun estolääkkeen huimasti vahvemmaksi. Huoneesta päästyämme, äitee ja mie itkettiin odotusaulassa pelkästä ilosta. Nyt käyn kahden kuukauden välein Jyväskylässä pistoshoidoissa. Toisella käyntikerralla miulla aloitettiin myös Botox-pistokset. Botoxia ja lidocainia pistetään samoihin kohtiin kuin aikaisemminkin. Toisin sanoen hiusrajaan, ohimoille, sibeliusryppyyn, poskionteloihin, leukapieliin, kallonpohjaan, niskalihaksiin, hartioille, solisluihin ja rintarankaan. Seuraavalla kerralla pyydän piikit myös alaselkään, koska se on tämän tästä jumissa. Tässä nähdään kuinka laaja-alainen migreeni voi olla. Jopa suolistovaivatkin voi johtua migreenistä. Nyt sitä sitten mennään päivä kerrallaan eteenpäin ja kirjotellaan kipupäiväkirjaan merkinnät kivun laaduista, jotta ollaan kartalla miun tilanteesta. Maltti on valttia niin kuin tavataan sanoa. Onneksi ei enää tarvitse stressata hoitotahoista vaan voin keskittää sen energian parempaan kohteeseen. Pitää vain muistaa olla armollinen itselleen.

Olen kuitenkin miettinyt, mitä jos miulla ei olisi mahdollista käydä yksityisellä lääkärillä? Olisi vain tyytyminen niihin psyykelääkkeisiin ja unohtaa kaikki haaveet tulevaisuudesta. Näin meillä hyvinvointivaltiossa luodaan pitkäaikaissairaita, kun ei haluta tai ei tutkita kunnolla eri vaihtoehtoja sairaanhoidossa. Leikataan ja leikataan. Sairaanhoidon puolella on henkilökuntapula, mutta ei ole varaa palkata ketään. Tai kuitenkin on: ulkomaalaisia "saikkulääkäreitä", koska heille maksetaan vähemmän kuin oman maan kansalaisille. Jonot päivystyksissä kasvaa kuin myös leikkausjonot. Lääkäreillä ja hoitajilla ihan hirveä kiire eikä potilaalle varata aikaa kuin vartin verran. Mitä muka vartissa kerkee tehdä? Kätellä ja kysyä kauan tarvii olla sairaslomalla. Ai niin, eihän tänä päivänä saa enää kätelläkään, koska pöpövaara! 

Anyways, tällästä kerrontaa tällä erää. Jatkan aiheesta nillittämistä jälleen jossain vaiheessa, kun taas palaa käpy. 

Isännän toivomuksesta.

Isännän syntymäpäivät uhkaavasti lähestyy, joten miun äitee ja mummo tuli kahvittelee pikkasen ennakkoon. Kivaa päästä taas leipomaan, koska se jos mikä on hyvää terapiaa. Kysyin tuolta miun ukoltain, mitä hän haluaa miun leipovan ja toiveena oli ihan perus kermakakku.

Serkkuni löysi täältä netin syövereistä ihan älyttömän hyvän ja idioottivarman kakkupohjan ohjeen, joten jaan tämän ihanuuden myös teitinkin kanssa. Alla on osoite ohjeeseen.

http://liianhyvaa.blogspot.fi/2015/04/hyva-taytekakkupohja.html?m=1


Miulla on yleensä tapana kostuttaa ja välystää kakut hyvin. Otan myös huomioon ulkona vallitsevan kelin, joten hellekeleillä suosin raikasta ja kevyttä makumaailmaa. Tällä kertaa kostutin kakun cocktail-hedelmien nesteellä ja pohjalle levitin vielä hedelmäpilttiä, jotta kakku olisi mukavan mehukas.

Muuten laitoin väliin näitä cocktail-hedelmiä sekä pakastevadelmia. Kun kakku oli pursotusta vaille valmis, jätin sen mehustumaan yön yli. 

Vaikka isäntä toivoi perinteistä kermakakkua niin olihan miun pakko tehdä ja kokeilla jotain uutta ja kivaa. Värjäsin kermavaahdon sinisen turkoosilla pastavärillä hempeän vaalean turkoosiksi, levitin ohuehkon kerroksen tasaisesti koko kakkuun ja sen jälkeen pursotin kakun ruusupursotus-tekniikalla. Hyvin yksinkertaista eikä siihen tarvinnut lisätä mitään.

Pakkohan sitä oli myös tehdä jotain suolaista, joten tein kevyen tonnikalapiiraan Kinuskikissan ohjeiden mukaan ilman persiljaa. Laiskana immeisenä käytin valmispohjaa, jota löytyy kauppojen pakastealtaista. Piirakan ohje linkkinä kuvan alla.

http://www.kinuskikissa.fi/kevyt-tonnikala-kasvispiiras/?hakusivu=1

Kun kotona on jo kaikkea maan ja taivaan väliltä niin lahjan keksiminen toiselle puoliskolle on todella vaikeaa. Äiteeni ja isäpuoleni keksi oivan lahjan miun ukkokullalle. Hän saikin lahjaksi todella hienon viskipullon. Kuulemma maistuu tosi hyvältä enkä mie epäile yhtään, sillä onhan tämä Isleylla tuotettua herkkua. Baarinurkka sai toisin sanoen uuden tulokkaan. Pitäisi putsata koko pahuksen nurkka ja tehdä kunnon inventaario, joten siitähän sainkin siis lisää kirjotettavaa. 

Ihania hellekelejä teille kaikille!